2018.1.28
Läppärin tuuletin pitänyt ulvovaa, korisevaa ja narisevaa ääntä, joten siirryin takaisin tähän miniläppäriin. Se pelkästään hurisee. Avasin tänään sen kannen ja katsoin sisälle, kannen sisäpuoli oli valkoisen hienon pölyn peitossa. Tuulettimen raoista pilkisti valkoista. Pääsin vapaasti painekaasua koneen sisälle, mutta eipä tämä ole tätä hiljaisempi, joskaan ei äänekkäämpi kuin tuo toinen kone.
Kindlekin on. Ja pdf-kokoelma siihen siirrettynä. Vapaa lueskelu vaihtelevistä ja mielenkiintoisista asioista on nyt täysin realistinen tapa viettää päivä. (jos siis keskittyminen, jaksaminen riittävät) Ja pleikkarilla voi soittaa musiikkia. Ja katsoa youtubea. Pienet netin selaamiset ja irkkaamiset voi hoitaa tabletilla.
Mihin tarvitsen edes varsinaista tietokonetta?
En mihinkään muuhun kuin tiedostojen hallintaan. Videon ja kuvan lataamiseen netistä, siirtämiseen usb-levyille ja siitä muihin koneisiin.
Silti olen hieman poissa tolaltani, siksi varmaan tässä tätä kirjoitan. Päivärutiinini on koko viikon ollut aivan poissa tolaltaan koska olen istunut pleikkarin, en tietokoneen edessä. Tuulettimen hurina on menneen vuosikymmenen aikana ollut mielelleni kuin majakka: paikka jossa on koti, on turvallista, jossa on ystäviä (pikaviestimen päässä) jos ystäville siis tekisi mieli puhua. Tabletti ei pidä mitään ääntä. Kindle ei edes lämpene.
Ja mitä kertoo minusta että kiinnyn tällä tavalla koneisiin?
Ajattelin sängyllä loikoillessani: "mutta jos oikeasti luovun tietokoneestani, niin miten minä sitten runoilen tai ohjelmoin jotain omia projektejani?" Muistelin kaihoisasti sitä kuinka eräänä ankeana talvena join aina rahani ja sitten rahat niukoilla kirjoitin tanka-runoja japanilaisista pornonäyttelijöistä, käänsin kiinalaisia runoja, tein ascii-taidetta. Onko siihen paluuta?
Post too long. Click here to view the full text.