Eräänä aamuna vastasin puhelimeeni joka ei soinut, siellä oli ystäväni. Hän kertoi rauhallisella mutta hysteerisellä äänellään että taustasäteilymittari on näyttänyt koko yön huolestuttavia arvoja. Lisäksi hänen vaimolleen on kasvanut kuusi uutta kättä tai että hän ainakin aikoisi kasvattaa nämä lisäkädet. Laskin nopeasti mielessäni että käsiä olisi silloin joko kahdeksan tai yhdeksän, tilanne olisi siis lähes kriittinen. Samassa huomasin että tiskaan edelleen samalla kädellä jolla pitelen puhelinta joka ei soinut. Olin näet pesemässä astioita kun tämä onnettomuuksien vyyhti sai alkunsa. Kuulin ystäväni hätääntyneen huudon veden alta samalla kun jo soitin äidilleni. Kerroin nopeasti tilanteen ja pyysin lupaa keskeyttää tiskausurakan. Vastaus oli tyly, tiskit ovat tärkeämmät kuin ufot! Jumalauta kostan tämän vielä, sadattelin mielessäni. Katsoin ulos ikkunasta, satoi lunta. Ei tana kele! Miksi!!? Seuraavaksi äiti pakottaisi minut lumitöihin! Äitini on nimittäin ihminen joka ei ymmärrä ufotutkimuksesta paskan vertaa. Kuinka kaltoinkohdeltuja me tiedemiehet olemmekaan.
Palasin muistoissani Venäjän matkaan jolle ystäväni kanssa aikoinaan osallistuimme. Silloin juuri romahtanut neuvostovaltojen liitto antoi parastaan, ainakin säiden puolesta. Meidän piti tutustustua Leningradissa Mihail Vrubelin taiteeseen mutta emme päässeet koskaan perille. Bussinkuljettajamme ei nimittäin löytänyt koko Leningradia koska sen nimi oli muutettu Pietariksi! Harhailimme aroilla viikkokausia kunnes käytössämme olleesta Transitista loppui polttoaine. Onneksi ystäväni ei jäänyt sormi suussa odottamaan vaan valmisti kolmesta Colt-sytyttimestä, emalipotasta ja erään matkalle osallistuneen rouvan kuukautiskupista pientislaamon. Siinä hän alkoi keitellä meille lumpeenlehdistä ja kuusenkerkistä oivaa dieseliä. Läheisestä ojasta löytämäni uraanisauvat sidottiin pikkubussimme katolle hätätapauksia varten. Varsinkin öiseen aikaan katselimme lentäviä ohjuksia ja räjähdyksiä, nämä ilotulitukset vetivät vertoja jopa Vrubelin maalauksille. Jossain vaiheessa suurlähetystö saapui miliisien kanssa luoksemme ja tarjoutui viemään meidät turvallisesti kotimaahamme. Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä että emme jätä Operaatio-Dieseliä kesken vaan seikkailemme tämän seikkailun loppuun. Niimpä ystäväni sai jatkaa polttoaineen valmistusta kunnes sitä olisi riittävä määrä. Aijai se oli onnellista aikaa.
Yhtäkkiä muisteluni katkesi sillä käkikellossani asuva käki alkoi kukkua. Tai sen olis
Postaus on liian pitkä. Paina tästä näyttääksesi koko tekstin.