jäi tää huomaamatta kun oli edelliseen postattu
>>625501
No sanotaanko että omasta mielestäni minun suorastaan kuuluu olla katkera, ei ehkä vielä mistään yksittäisestä asiasta (vaikka nyt siitä ilman tyty ydeä ajoissa nuorena jäämisestä, no äiti oli kyl oikeesti melko hyvä panostamaan elämäni pilaamiseen) mitä nuoruudessani tapahtui tai minulle sanottiin tai minulta odotettiin, mutta siitä
kokonaisuudesta.
Aina silloin tällöin tarjotaan tähän sitten vastineeksi sitä, että ei
kannata olla katkera, tai jotain lässytystä että muka menetän vain kaiken lopunkin elämässä katkeruuteni kanssa. Olen eri mieltä.
Esimerkiksi laihtumista uudelleen alle 100-kiloiseksi ei estä katkeruus vaan se kun olen vähän tämmöinen jämähtäjä. Ne hermoradat ja välittäjäaineet nyt vain toimivat päässäni niin, että edes amfetamiinin kanssa ei oikein välttämättä löydy aina sitä motivaatiota alkaa tekemään mitään työlästä ellei ole jokin välitön tai lähes välitön pakko mikä todellakin uhkaa järkyttää komeroelämää. Kerran kyllä aloin siivoamaan saastakomeroa metapiriä vedettyäni kun alkoi oikeasti ahdistamaan haha. Oispa joku joskus opettanut olemaan töissä, tai oispa edes ollut sellaiset vanhemmat ketkä hyväksyy ADHD-tutkimukset ja -hoidot jos kerran itseä ei kiinnostanut sen enempiä lasten kasvatukseen panostaa.
Sekin etten todennäköisesti tule saamaan aikaiseksi mitään kunnon mestariteosta ennen kuolemaani johtuu myös ihan muista asioista kuin katkeruudesta. Ä Ö:kään ei ollut nuorisopsykiatrisella edes 120, vaan olisko ollu jotain 118 (oikeesti oli varmaan joku hikiseen yli 110 eikä edes tahtois muistaa haha). Katkeruus tarjoaa lähinnä inspiraatiota, mutta kun ei se vielä valitettavasti riitä.
Älä nyt ainakaan kuvittele tämän katkeruuteni toimivan sillä tavalla, että joka päivä täällä ympäri kellon kiehun raivon partaalla, ulkona tiuskin sanomiseni hampaiden välistä, raivoan asiakaspalvelijoille kaupoissa kuin joku Viheraho, ja silleen. Minusta lukee ainakin yksissä psykiatrin (aikuisiällä) tekemissä papereissa, että olen rauhallinen, looginen ja eutyyminen, ja hoiturit aina sanovat että minun kanssani on mukavaa keskustella kuulemma.
Samaan aikaan vain en pitäisi sitä välttämättä suurena menetyksenä, jos maailma palaisi huomenna. Ihan sama, oma nuoruus meni jo pilalle, ja onhan täällä muutenkin vaikka mitä mihin on helppo tarttua jos haluaa vihata maailmaa, ihmisiä ja yhteiskuntaa.
Toki en tätä missään vastaanotoilla viitsi suoraan sanoa, kun mitäpä he psykiatrian taholta siihen sitten? Tarjoaisivat todennäköisesti ihan helvetin tylsiä pillereitä lisää syötäväksi? Jotain keskusteluterapiaa? Sähköshokkihoitoa ainakin on muuten kokeiltu jo, haha, ja osastolla pakkohoidossakin olin joskus vähän yli 20-kymppisenä jonkin aikaa. Psykedeelit auttoivat enemmän kuin nuo, tulivat vain ehkä vähän liian myöhään.
Rakasta ihmisten maailmaa ja yhteiskuntaa niiden puutteista huolimatta, kun onhan niitä hyviäkin puolia? No katsotaan sitä sitten kunhan maailma rakastaa minua ensin. Aion lakata olemasta katkera aikaisintaan sitten kun joku nuorena aivan yhtä yksin kuin mä jäänyt mutta kuitenkin söpö ja mukava muhkelo (ei ole edes pakko olla muhku kunhan on nuorena yksin jäänyt, söpö ja mukava) ilmoittautuu sähköpostiosoitteeseen muhkuttaja@protonmail.com mutta tuskinpa ilmoittautuu ja en tiiä riittääkö sekään enää oikeesti... oispa vain ollut joskus 20-kymmentä vuotta sitten ihan eri meno monin tavoin.
Saispa edes sen pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen joskus, olisi sekin edes jotakin vaikka menettyä nuoruutta ei saakaan takaisin mitenkään.