[ Etusivu ] [ /Ukko ] [ b / flode / a / it / g / m / me / n / ak / art / pol / h / fap / t / fit / nom / hikky / he / evo / velho / epic / meta / 2018 ] [ /Bannerit / NChat / Etsi / Bannit ]

/pol/ - Politiikka

NSDAP
Nimi
Email
Aihe
Viesti
Tiedosto
Upote
 [▶ Näytä lisäasetukset & rajoitukset]
Kuvake
Spoiler
Salasana (Tiedoston poistoon.)
» Sallitut tiedostopäätteet
jpg, jpeg, bmp, gif, png, wav, mp3, swf, webm, mid, mp4,
» Suurin sallittu tiedostonkoko on 10Mt
» Upotteeseen videon koko URL, ei siis pelkkä ID.
» 200x200 pikseliä suuremmat kuvat piennetään.
» Lankakerä

[Takaisin][Mene alas]

File: 1524248008103.png (22,69 KB, 1280x851, CNT_FAI_flag.svg.png) ImgOps Google iqdb

 No.20714

Anarkistinen kommunismi on ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiimme.

 No.20715

File: 1524248155082.png (96,61 KB, 767x477, vallankumouksen_tie.png) ImgOps Google iqdb

Anarkokommunistit ovat antiautoritaarisia kommunisteja, minkä lisäksi ne tapaavat tähän seka/siirtymävaiheen tarpeisiin ehdottaa muita anarkistien ehdottamia malleja kuten syndikalistista kollektivismia, mutualistista osuustoimintaa ja keskinäistä apua/yhteistyötä/vaihtoa, paikallisyhteisöllistä kommunitarismia/kommunalismia, tai "jos mikään ei kelpaa" niin individualistista itsellisyyttä.

 No.20716

File: 1524248202560.jpg (73,63 KB, 720x960, CyMyhEqXEAAZQtA.jpg) ImgOps Exif Google iqdb


Anarkokommunistit usein näkevät, ettei mitään lopullista loppua siirtymävaiheelle sillain tarvita, koska on näitä muita vaihtoehtoja ja ihmisten pitää voida itse päättää miten elävät. Ne siis lähinnä katsovat, että kommunismi on tärkeä tavoite välittömälläkin tasolla, vaikka sen rinnalla tulee ehkä aina olemaan muutakin. Välillä ne unohtavat tämän ja vasemmistokommari-tyyliin vaativat #FullCommunism kun puhutaan teoriaa, mutta käytännön tasolla palataan kuitenkin järjestään aina siihen perinteiseen "anarkismiin ilman adjektiiveja".

 No.20717

File: 1524248524739-0.jpg (100,77 KB, 800x600, CyNBzCfXgAAttMp.jpg) ImgOps Exif Google iqdb

File: 1524248524739-1.jpg (8,36 KB, 176x235, 17759756_1518016531565299_….jpg) ImgOps Exif Google iqdb

Anarkistinen kommunismi (joskus myös anarkokommunismi tai kommunistinen anarkismi) on poliittinen ideologia, joka vastustaa hierarkiaa ja auktoriteetteja, tärkeimpinä viranomaiset ja kapitalismi. Anarkististen kommunistien mielestä omistusoikeus ja valtio ovat molemmat lähinnä haitallisia instituutioita.

Anarkokommunistit kutsuvat itseään useimmiten vain anarkisteiksi, paitsi silloin, kun he haluavat erottaa itsensä anarkokapitalisteista tai tarkemmin omistusoikeudettomien anarkistien keskuudessa mutualisteista, individualistisista anarkisteista, kollektivistisista anarkisteista ja anarkosyndikalisteista. Vastaavasti libertariaania sosialismia ei myöskään tulisi sekoittaa libertarismiin.

Anarkistisen sosialismin voidaan katsoa olevan sosialismin toinen päähaara, toinen on valtiososialismi. Mihail Bakunin anarkistien edustajana otti ensimmäisen internationaalin aikoina usein yhteen Karl Marxin kanssa, jota anarkistit pitivät autoritaarisena marxilaisen valtiollisuususkon takia. Molemmilla oli enemmän tai vähemmän päämääränä valtion lakkauttaminen, mutta marxilaiset uskoivat tämän tapahtuvan luonnollisesti vallankumouksen jälkeen, kun taas anarkistit uskoivat valtion olevan este vallankumouksen tapahtumiselle.

 No.20718

Olen eri mieltä.

 No.20719

File: 1524256353897.png (573,36 KB, 500x500, Nimetön.png) ImgOps Google iqdb

Eikä ole vaan zenarkismi.

 No.20720

Meidän yhteiskunnallisiin ongelmiin ei ole ratkaisua, muuta kuin itsemurha.

 No.20721

File: 1524262580125.png (433,65 KB, 328x710, 1520447114209.png) ImgOps Google iqdb

>>20719

en oo tietonen tästä ideologiasta

onko lähteitä?

 No.20722

File: 1524308814083.jpg (88,73 KB, 556x598, 52.jpg) ImgOps Exif Google iqdb

Vladimir Leninin ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena” on kommunistijohtajan vuonna 1916 julkaisema pamfletti otsikossa mainitusta teesistä.

Tämä kirja kirjoitettiin Venäjän keisarikunnan sensuurin alla, joten Lenin ei voinut avoimesti puhua vallankumouksesta tai porvareitten murskaamisesta. Monet sosialistit suosittelivatkin tätä kirjaa, jos haluaa ymmärtää, miksi kapitalismi on niin perseestä, joten otin lukulistalle. Aiempi Leninin kirja ei kyllä vakuuttanut, vaikka sitäkin pidetään kommunismin merkkiteoksena.

>Teesi


Leninin teesi tässä kirjassa on, että kapitalistinen järjestelmä tarvitsee ikuista kasvua ylläpitääkseen itseään. Tämä kasvu tarkoittaa uusien markkinoitten luomista keinolla millä hyvänsä, jolloin yritykset tekevät sopimuksia valtioitten kanssa saadakseen lisää ”markkina-alueita”. Tämä tarkoittaa käytännössä, että modernien länsimaisten suurvaltojen imperiumit pyörivät kapitalismin voimalla.

>Kapitalismin kehitysvaiheet


Leninin mukaan tämä ”uusi” imperialismi ei tarkoita aina kirjaimellista maitten valloittamista ja liittämistä johonkin valtavaan imperiumiin, vaan oikeastaan uusien maa-alueitten liittämistä kansainväliseen finanssiverkostoon. Tätä finanssiverkostoa ylläpitävät jättiläismäiset länsimaalaiset pankkikonglomeraatit, jotka haalivat niin paljon pääomaa, että niillä on oikeastaan enemmän valtaa kuin itse imperiumien hallituksilla.

>Globalisaatiokritiikkiä ennen kuin se oli seksikästä


Nyt ainakin ymmärrän, miksi sosialistit suosittelevat tätä kirjaa. Lenin ennusti vuonna 1916 globalisaation. Kirja kuvaa todella hyvin yrityksien historiaa, jossa menestyäkseen vapaissa markkinoissa, jotkut yritykset alkoivat muodostaa kartelleita tai fuusioitumaan keskenään, muodostaen kansainvälisiä suuryrityksiä. Nämä valtavat korporaatiot sitten ottavat lainaa, myöntävät niitä toisille toimijoille ja ostavat yrityksien osakkeita. Syntyy finanssoverkosto, jota kutsumme pörssikaupaksi, jossa jotkut toimijat alkavat haalimaan lainoja tuhansilta yrityksiltä ja valtioita. Syntyy moniportainen riippuvuuksien verkosto, joka pakottaa pankit ja suuryritykset käyttämään kaikki resurssit ylläpitääkseen oman ja kumppaniensa menestyksen. Keinoihin kuuluu monopolisopimuksia valtioitten kanssa, sotien, löytöretkien ja tieteellisteknologisten tutkimusten rahoittaminen. Samalla vapaa kauppa lakkaa olemasta vapaata ja muuttuukin vain muutaman jättiläismäisen suuryrityksen globaaliksi kilpailuksi siitä, kuka saa haalittua eniten pääomaa osakkeenomistajille. Koko maailma muuttuu vähitellen kapean eliitin omistamaksi leikkikentäksi, jossa kansallisvaltioitten vapaudet alkavat murentua.

Koska maapallossa kaikki maat mitä voitiin ”löytää” on jo löydetty ja valloitettu, jäljelle jäävät jo itsenäisten valtioitten pilkkominen pienempiin osiin, jotta erilaiset yritykset saavat hallintaan niissä olevat markkinat. Lenin tarkoitti tietenkin omassa ajassaan Afrikan ja Lähi-Idän uusjakoja, mutta mieleeni tulevat nyky-Syyria, mutta myöskin Ukraina. Syyriassa esimerkiksi Venäjä, USA, Israel ja Turkki eivät halua luopua valloitetuista syyrialaisista maakunnista, jotka oli ”vapautettu” sisällissodan aikana. On jopa ennustettu, että Syyria hajotetaan kuin Saksa Toisen maailmansodan jälkeen.

Lenin kirjoitti sata vuotta sitten prosessista, jota monet, riippuen poliittisesta suuntauksesta, kutsuvat globalismiksi, globalisaatioksi, uusimperialismiksi tai uusliberalismiksi. Kirjailijan kuvaus on aika yksityiskohtainen ja perustuu sen ajan taloustutkimuksiin, joita kirjailija jaksaa muistuttaa ovat pääosin ”porvareitten tutkimuksista”. Lenin korostaakin tässä kirjassa useita kertoja, miten hänen teoriansa perustuu liberaalien ja konservatiivien taloustutkimuksiin, eikä jonkun marxilaisen sosiologin horinoihin.

>Kirjailija on suurin ongelma


Suurin ongelma tässä kirjassa on, että ironisesti Neuvostoliitto, jonka Lenin perusti. Työläisten ”paratiisi” ei ollut mikään rauhan valtio, vaan myöskin imperiumi. Tämä tarkoittaa, että kapitalismi ei ole ainoa järjestelmä, joka voi sortua imperialismiin. Mutta jos palaamme itse kirjaan ja analysoimme sen puhtaasti sisällön kautta, suurin ongelma on Leninin tapa haukkua demareita ja vasemmistoliberaaleja kaikilla 1800-luvun marxilaisilla haukkumasanoilla, mitä oli. Sen sijaan, että tässä kirjassa keskityttäisiin puhtaasti teoretisoimaan kapitalismin evoluutiosta, kirjailija kuluttaa aikaansa haukkuakseen sen ajan politiikkoja ja tutkijoita, joita pääosin historia on unohtanut. Suurin kritiikki kohdistuu demareihin, jotka kirjailijan mukaan alkoivat ajaa ”hyväntahtoista imperialismia” jossa valloitettujen maitten ryöstöllä rahoitetaan alusmaan hyvinvointivaltiota. Leninin mukaan tällainen järjestys on moraalitonta kolonisoituja kansoja kohtaan ja lyhytikäistä, koska marxilaisen teorian mukaan kapitalismi on itsetuhoisa. Jossain vaiheessa kansainväliset markkinat ylikuumenevat ja syntyy pörssiromahdus, jolloin hyvinvointivaltion kustantaminen käy hankalaksi. Sitten tietenkin ihmiskasvoinen imperialismi ei voi toimia, koska jokainen imperiumi tarvitsee luoda uusia markkinoita, jolloin näitten on ryhdyttävä sotimaan itsenäisiä valtioita vastaan tai sitten toisia imperiumeja vastaan, jolloin maailmansotia syttyy.

>Lopuksi


Ottaen pois epäammattilaiset haukkumiset, nimittelyt ja kirjailijan myöhempi tekopyhyys Neuvostoliiton imperiumin perustamisessa, tämä on uskottava teoria kuvaamaan nykymaailmaa, jossa sotaisimmat valtiot ovat kapitalistisia. Leninin uskottavuus amatööritaloustieteilijänä ilmeneekin siinä, että nykyään maailman väestön rikkain prosentti sai viimevuotisesta maailmanlaajuisesta vaurauden lisäyksestä 82 prosenttia itselleen, kun taas maailman väestön köyhemmälle puoliskolle ei kertynyt lisäyksestä mitään. Sitten tietenkin viime viikolla saimme kokea täällä Suomessa, miten paljon suurilla yrityksillä on valtaa määritellä, miten paljon nänniä valtio antaa sille

Tämä kirja kelpaa mielestäni kaikille, koska se kirjoitettiin keisarillisen Venäjän sensuurin alla. Tämä tarkoittaa, että Lenin ei voinut argumentoida kommunismin puolesta, joten lukijalle jää itse pohdittavaksi, pitäisikö tälle maailmanjärjestelmälle tehdä jotain ja mitä?

 No.20723

File: 1524518613906.jpg (65,43 KB, 720x530, 20621987_1425999470810973_….jpg) ImgOps Exif Google iqdb

Anarkistinen kommunismi

I

Jokaisen, yksityisomistusoikeuden kanssa pesäeron tehneen yhteiskunnan on mielestämme järjestäydyttävä anarkistiseen kommunismiin. Anarkia vie kommunismiin ja kommunismi anarkismiin, koska molemmat ilmaisevat nykyaikaisissa yhteiskunnissa vallitsevaa tasa-arvoisuuteen pyrkimistä.

Oli aika, jolloin maalaisperhe voi katsoa kylvämäänsä siementä ja tuvassaan kutomiansa villavaatteita oman työnsä tulokseksi. Mutta tämä katsantokanta ei ollut edes silloinkaan oikea. Oli olemassa yhteisesti tehtyjä ja yhteisesti kunnossa pidetyitä teitä ja siltoja, kuivatuita soita ja aidatuita laidunmaita. Kudonta-käsityössä tai kankaan värjäämistavassa tehty parannus oli yhteisetua; talonpoikaisperhe ei tullut siihen aikaan toimeen, ellei saanut tuhansiin tilanteihin kylän tai pitäjän antamaa apua.

Nyt, tässä teollisuusvaltiossa, jossa kaikki on yhteenkytkettyä ja toisestaan riippuvaa, jossa joka tuotannon haara palvelee yleistä tuotantoa, olisi yrityskin leimata tuotantoa alkuperältään yksilölliseksi ihan paikkansa pitämätön. Jos kutoma- ja metalliteollisuus ovatkin kehittyneet hämmästyttävään huippuun, on niiden kiitettävä siitä tuhansien toisten teollisuushaarojen samanaikaista kehittymistä; ne taas, suuret ja pienet, ovat päässeet täydellisyyteensä rautatieverkon laajenemisen, Atlantin takaisen merenkulkuyhteyden, miljoonien työmiesten taitavuuden, eräänlaisen koko työläisluokan yleisvalistuksen ja vihdoin kaikkien, kautta maailman levinneiden töiden turvissa.

Suezin kanavaa kaivaessaan koleraan ja Sankt Gotthardin tunnelia tehdessään joihinkin sisälmysmatoihin menehtyneet italialaiset ja orjien vapautussodassa kuulien kaatamat amerikkalaiset ovat edistäneet Ranskan ja Englannin puuvillateollisuuden kehittymistä yhtä hyvin kuin Manchesterin ja Rouenin tehtaissa riutuvat tyttöset tai jonkin työmiehen innoittama insinööri, joka on keksinyt jonkin parannuksen kutomovälineisiin.

Miten sitten voitaneenkaan arvioida kunkin osuus niistä rikkauksista, joiden kokoamisessa me olemme jokainen osallisena?

Tarkastaessamme tuotantoa tältä yleiseltä, synteettiseltä näkökannalta, emme voi tyytyä kollektivisteihin siinä, että kullekin omaisuuksien tuottamisessa osallisena olon mukaan tuleva tuntipalkka olisi ihanne, taikkapa edes ensi askelkaan tähän ihanteeseen. Ryhtymättä tässä tutkimaan tavaroiden vaihtoarvon ja niitä tuottamaan tarvittavan työpaljouden välisiä suhteita nykyisessä yhteiskunnassa — Smithin ja Ricardon esittämää sekä Marxin heidän peruinaan toistamaa väitettä — pidätämme vain itsellemme oikeuden palata siihen toiste ja sanomme, että kollektivistien ihanne näyttää meistä tuotantokeinoja yhteisenä perintöomaisuutena pitävässä yhteiskunnassa saavuttamattomalta. Sen olisi tälle periaatteelle nojaten pian pakko hyljätä kaikki palkan muodot.

Olemme vakuutettuja, ettei kollektivistisen järjestelmän lievenneltykään individualismi voi kestää osittaisen, maan ja työvälineiden yhteisomistusta ajavan kommunismin rinnalla. Uusi omaamismuoto edellyttää uutta palkan muotoa. Uusi tuotannon muoto ei voi ylläpitää vanhaa kulutusmuotoa, samoin kuin sitä ei voida liittää vanhoihin valtiollisen järjestelmän muotoihin.

Palkkajärjestelmä on syntynyt siitä, että yksityiset omistavat maan ja tuotantovälineet. Se oli kapitalistisen tuotannon kehittymisen epäämätön ehto ja on kuolevakin sen keralla, vieläpä, vaikka sitä yritettäisiin naamioida »voitto-osingoilla». Työvälineiden yhteinen omistaminen vie välttämättä siihen, että myös yhteisesti nautitaan yhteisen työn hedelmiä.

Me väitämme lisäksi, että kommunismi ei ole ainoastaan toivottava, vaan että nykyisten, individualismiin perustuneiden yhteiskuntien on pakkokin yhä mennä kommunismia kohti.

Individualismin kehitys viime vuosisatoina selitetään johtuneeksi ihmisen yrityksistä asettua vastarintaan kapitalismin ja valtion hirmuvaltaa vastaan. Ihminen on uskonut hetkeksi ja ne, jotka antoivat hänen ajatuksilleen muodon, ovat saarnanneet, että vain se voi vapauttaa hänet valtiosta ja yhteiskunnasta. »Rahalla», haasteli hän, »voin ostaa kaikki tarpeeni!». Mutta inehmo onkin erehtynyt ja nykyaikainen historia tekee hänelle tajuttavaksi, ettei hän voi — kultaa kukkuroivine kassakaappeineen — yhteisettä avunannotta niin mitään.

Me huomaammekin tämän individualistisen virtauksen ohelle pitkin koko uusinta historiaa pyrkimyksen, joka tahtoo säilyttää toisaalta kaikki vanhanajan puolittaisen kommunismin perut ja taas toisaalta palauttaa kommunistista periaatetta tuhansiin nykyelämän ilmiöihin.

Heti kun kymmenennen, yhdennen- ja kahdennentoista vuosisatojen kommuunien oli onnistunut päästä erilleen maallisista tai hengellisistä haltijaherroista, ryhtyivät ne kohta laajentamaan yhteistä työtä ja yhteistä kulutusta.

Kaupunki — eivätkä yksityiset — varusteli laivoja kaukaista kauppaa varten ja toimitti sinne sen suojaksi tykkejä. Kaupankäynnin tuottamat voitot tulivat yhteiseksi eivätkä vain yksityisen hyväksi; ostelipa kaupunki asukkailleen elintarpeitakin. Näiden puuhien peruja on säilynyt yhdeksännelletoista vuosisadalle saakka, ja kansat tallettavat niiden muistoja tunnollisesti taruissaan.

Kaikki tuo on ollutta. Mutta maalaiskommuuni (kunta) yrittelee yhäkin varjella tämän kommunismin viimeisiä jätteitä ja saakin sen tehdyksi, kunhan vain valtio ei ehätä heittämään raskasta säiläänsä vaakalaudalle.

Samoihin aikoihin muodostuu uusia järjestöitä saman periaatteen pohjalle: kullekin tarpeensa mukaan, mutta tuhansin eri muodoin, sillä nykyaikaiset yhteisöt eivät voi elää, ellei niissä ole jokin määrä kommunismia. Kommunistinen perintö pulpahtelee nykyisin liike-elämän aiheuttamasta ahdasmielisen itsekkäästä ajatustavasta huolimatta yhä ilmoille ja tunkeutuu kaikin muodoin laitoksiimme.

Silta, missä muinoin oli suoritettava siltaraha, on nyt yleisön omaisuutta. Sellaisia maanteitä, joiden vuoksi maksettiin ennen vanhaan niin ja niin paljon penikulmalta, ei ole enää kuin Itämailla. Julkiset kokoelmat ja kirjastot, yleiset koulut, koululasten ruokinta, yleiset puistot ja puutarhat, avoinna kaikille, valaistut kadut, kaikkien kotiin mielin määrin kulutettavaksi kulkeutuva vesi, kaikki nuo hankkeet nojaavat periaatteeseen: »ottakaa mitä tarvitsette!»

Raitio- ja rautatiet ovat jo ottaneet käytäntöön matkojen luvusta riippumattomat kuukausi- ja vuosiliput, ja tuonnottain on kokonainen maa, Unkari, omaksunut rautatieverkkoonsa vyöhyketaksan, jonka mukaan voi matkustaa samalla maksulla viisisataa tai tuhat kilometriä. Moisesta ei ole enää perin pitkä matka yhteen ainoaan maksuun, kuten maan rajain sisäisissä postimaksuissa on laita. Kaikissa noissa ja tuhansissa muissakin uutuuksissa ei mitata yksityisen kulutusta. Joku mielii matkustaa tuhat ja toinen vain viisisataa kilometriä, riippuen henkilökohtaisista tarpeista, eikä ole mitään syytä suorituttaa toisella kaksinkertaista maksumäärää vain siksi, että hänelle on tarpeen kahta vertaa pitempi matka. Moiset ilmiöt ovat oleellisia meidän individualistisissakin yhteiskunnissamme.

Sellainenkin pyrkimys, vaikka vaatimaton, ilmenee, että yksilön tarpeita ei määritellä hänen yhteiskunnalle tekemiensä tai jolloinkin tehtävien palvelusten perusteella. Ollaan taipuvia katsomaan yhteiskuntaa yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen osa liittyy niin läheisesti toisiin, että yksilölle aiheutettu hyöty on toistenkin hyöty. Tultuanne johonkin julkiseen kirjastoon — tosin ei Pariisin Kansalliseen, vaan vaikka Lontoon tai Berliinin — ei kirjastonhoitaja tiedustele teiltä yhteiskunnalle tekemiänne palveluksia, vaan antaa teille yhden tai viisikymmentä pyytämäänne teosta, vieläpä tarvitessanne auttaakin teitä löytämään niitä luetteloista. Tieteelliset seurat avaavat kaavamaisten suositusten perusteella — ja hyvin usein annetaan työavustukselle vielä suurempi arvo — jokaiselle jäsenelle, olipa hän sitten joku Darwin tai vain vaatimaton harrastelija, kokoelmiensa, puutarhojensa, kirjastojensa ja laboratorioittensa portit ja suovat hänelle osallisuuden seuran juhlapäivien viettoon.

Jos puuhailette Pietarissa jotakin keksintöä, voitte mennä erityiseen verstaaseen ja saada sieltä paikan, höyläpenkin, rautasorvin, tarpeelliset työkapineet ja kaikenmoiset mittauskojeet käytettäväksenne, mikäli näytätte osaavan niitä käsitellä — ja työskennellä mielin määrin. Työvälineitä on siellä, te voitte herättää ystävienne harrastusta hankkeeseenne, liittyä eri aloilla työskenteleviin tovereihin tai uurastaa kernaasti yksinkin. Keksittekö lentokoneen vai olette keksimättä — se on oma asianne. Te suunnittelette jotakin — ja siinä on kylliksi.

Eihän pelastusvenheenkään miehistö tiedustele, keitä karille ajautuneen aluksen merimiehet ovat, vaan lähtee merelle, uhmaa henkensä raivoavien laineiden leikkiin ja hukkuu väliin täysin tuntemattomia henkilöitä pelastaessaan. Mitäpä varten pelastajain tarvitsisi tuntea heidät? »He tarvitsevat apuamme, he ovat inhimillisiä olennoita — siinä kyllin, heidän oikeutensa on todettu. — Pelastakaa heidät!»

Tämä on laajakantoisinta, kaikkialla, kaikissa mahdollisissa muodoissa, vieläpä oman individualismia saarnailevan yhteiskuntammekin helmassa ilmenevää kommunistista pyrkimystä.

Ja jos jotakin, miltei aina itsekäsmielistä suurkaupunkiamme kohtaisi huomenna suuri onnettomuus — esimerkiksi piiritys —, niin kaupunki säätäisi, että lapsille ja vanhuksille olisi annettava ensi kädessä hoitoa, eikä silloin kysyttäisi, mitä palveluksia he ovat tehneet tai näyttävät vastedes voivan tehdä; sitten pidettäisiin huolta taistelijoista, tutkimatta kuinka urhokas tai älykäs heistä kukin on näyttänyt olevansa; miehet ja naiset kilpailisivat tuhatlukuisina haavoitettuja hoidellen.

Tämä pyrintö on olemassa. Se voimistuu heti jokaisen tärkeimpien tarpeiden tultua tyydytetyiksi, mikäli inhimillinen tuotantokyky karttuu; se voimistuu erityisesti, kun jokin suuri aate ilmestyy poistamaan elämämme arkiaskartelut.

Mitenkä voitaisiinkaan sitten epäillä, ettei silloin, kun tuotantovälineet ovat luovutetut kaikille, kun tehtäviä toimitellaan yhdessä ja kun työ on ottanut kunniasijansa yhteiskunnassa, tuottaen yli kaikkien kaipaamain tarpeiden — mitenkä voidaan enää epäillä, ettei tämä jo nyt niin valtava pyrintö laajentaisi tehoaan ja tulisi itse yhteiskunnallisen elämän perusajatukseksi?

Nämä viittaukset tehtyämme ja ottaen huomioon seuraavissa luvuissa käsittelemämme takaisinvaltauksen, pakkoluovutuksen, käytännöllisen puolen, pidämme ensimäisenä velvollisuutenamme, sitten kun vallankumous on murtanut nykyistä yhteiskuntaamme ylläpitävän mahdin, viipymättä toteuttaa kommunismin.

Mutta meidän kommunismimme ei ole sellaista kuin Fourierin ja »falansterien» kannattajain tai toisaalta saksalaisten valtiososialistien. Se on hallituksetonta, anarkistista kommunismia — vapaiden ihmisten omaisuusyhteisyyttä. Se on ihmiskunnan kaikkina aikoina tavoittelemien kahden päämäärän, kahden saavutuksen synteesi: taloudellisen ja valtiollisen vapauden.

 No.20724

File: 1524518669783.jpg (86,22 KB, 720x933, 20604614_1426000447477542_….jpg) ImgOps Exif Google iqdb

II

Ottaessamme »anarkian» valtiollisen järjestelyn ihanteeksi tuomme vain esille erään toisen pyrinnön, joka kuuluu inhimilliseen edistykseen. Joka kerta, kun eurooppalaisten yhteiskuntien kehitys on sallinut, ovat ne heittäneet niskoiltaan auktoriteetin ikeen ja hahmoitelleet jonkin yksilöllisen vapausaatteen pohjalla olevan järjestön suuntaviivoja. Ja me huomaamme historiasta noiden ajanjaksojen, jolloin hallitukset ovat joko osittaisen tai yleiskapinan tuhoamina kukistuneet, olleenkin ripeän taloudellisen tai älyllisen edistyksen aikoja.

Näin tapahtui silloin, kun kaupunkikunnat vapautuivat, joiden muistomerkit, ammattikuntien vapaan työn tulokset, eivät vieläkään ole varjoon jääneet; samoin suurten talonpoikaiskapinat jälkeen, jotka tekivät mahdolliseksi uskonpuhdistuksen ja uhkasivat paavinvaltaa; ja samoin oli laita sen vähän aikaa vapaana pysyneen yhteiskunnan, jonka Vanhan maailman tyytymättömät perustivat Atlantin toiselle rannalle.

Tarkatessamme sivistyskansojen nykyistä kehitystä näemme siinä erehtymättömän selvästi yhä vilkkaammaksi viriävän, hallituksen toiminta-alaa rajoittavan ja yksilön vapautta laajentavan virtauksen. Se on nykyisin parhaillaan tapahtuvaa kehitystä, jota tosin nykyaikaiset kurjat laitokset jossakin määrin ehkäisevät. Se vartoo vain kaikkien kehityksien tavoin vallankumousta, raivatakseen vanhat rapistuneet rakenteet tieltään ja saadakseen vapautensa uudestisyntyneessä yhteiskunnassa.

Yriteltyään kauan ratkaista selvittämätöntä pulmaa ja saada itselleen hallituksen, »joka olisi kuuliainen yhteiskunnalle, mutta pakottaisi samalla yksilönkin kuuliaiseksi», ihmiskunta on pyrkinyt erilleen kaikenlaisista hallituksista ja tahtonut tyydyttää järjestelytarvettaan vapain, samaan päämäärään tähtäävien yksilöiden ja ryhmien välisin sopimuksin. Pienimmänkin alueellisen kokonaisuuden riippumattomuus käy silloin ehdottoman tarpeelliseksi; keskinäinen sopimus korvaa lain ja järjestää yksityisten edut yhteisen päämäärän hyväksi — tällöin hyvin usein piittaamatta nykyisistä valtionrajoista.

Kaikki, minkä ennen katsottiin kuuluvan hallituksen tehtäviin, on meidän aikoinamme kiistanalaista, ja me mielisimme muovailla kaikki paremmin ja helpommin hallituksen väliintulotta. Ehdoton lopputuloksemme onkin tähän suuntaan käyviä saavutuksia selvitellessämme, että ihmissuvun pyrkimyksenä on tehdä hallituksen toiminta nollan arvoiseksi, toisin sanoen, ihmissuku tahtoo kukistaa valtion, tuon olennoidun vääryyden, sorron ja yksinoikeuden.

Meillä on jo hämärä aavistus tuosta maailmasta, jossa yksilö ei ole enää lakeihin sidottu, vaan yhteiskunnallisiin tapoihin — tuloksena siitä tarpeesta, jota me jokainen tunnemme naapuriemme tukea ja suosiota tavoitellessamme ja yhteistyöhön heidän kanssaan pyrkiessämme.

Valtiotta toimivan yhteiskunnan aate on aiheuttava varmaankin yhtä monia vastaväitteitä kuin yksityisettä pääomatta olevan yhdyskunnan talouspolitiikkakin. Synnynnäiset ennakkoluulot valtiosta jonakin sallimuksena ovat meille kaikille oleellisia. Koko kasvatuksemme, roomalaisten historiasta byzantilaisen lakikokoelman tutkimiseen, jota meille esitettiin »roomalaisena lakina» ja yliopistoissa opetettavat eri tieteet totuttavat meitä uskomaan hallitukseen ja kaitselmusvaltion hyveisiin.

Tämän ennakkoluulon säilyttämiseksi on laadittu ja julistettu viisaustieteellisiä järjestelmiä. Koko politiikka on tämän periaatteen pohjalla, ja jokainen poliitikko, minkä karvainen hän lieneekin, on aina sanova kansalle: »Antakaa minun puolueelleni valta; me tahdomme ja voimme vapauttaa teidät tukahduttavasta kurjuudestanne!»

Tuo oppi ohjailee kaikkia tekojamme kehdosta hautaan. Avatkaa mikä yhteiskunta- tai lainopillinen teos tahansa, niin näette aina hallituksen, sen rakenteen ja sen hankkeiden saavan siinä niin suuren sijan, jotta joudumme uskomaan, ettei hallituksen ja valtiomiesten piirin ulkopuolella olekaan mitään.

Sama läksy ladellaan sanomalehdissäkin kaikissa äänilajeissa. Palstamäärin selostetaan niissä valtiopäiväväittelyitä ja politikoitsijain vehkeitä, mutta maan päivittäinen, valtava elämä saa niissä vain jonkun rivisen taloudellisista asioista puhuttaessa tai poliisi- ja rikosuutisten joukossa. Ja kun luette noita lehtiä, niin tuskin tulette ajatelleeksikaan sitä suunnatonta olentolaumaa — sanoisimmeko ihmiskuntaa —, joka elää ja kuolee, kärsii, raataa, syö, ajattelee ja luo niiden harvain tilavain henkilöiden ympärillä, joita jumaloidaan niin, että inhimillisyys saa häipyä heidän omasta typeryydestämme paisuneeseen varjoonsa.

Ja heti, kun siirrytään painetusta sanasta itse elämään, kun heitetään katse yhteiskuntaan, oudostellaan kuitenkin hallituksen siinä esittämää tavattoman mitätöntä osaa. Balzac on jo huomauttanutkin, miten monet miljoonat talonpojat eivät tajua koko elämänsä aikana valtiosta muuta kuin sen, että heidän on pakko suorittaa sille veroja. Päivittäin tehdään valtion välimiehyydettä miljoonia sopimuksia ja suurimmat niistä — kaupassa ja pörssissä — suoritetaan siten, ettei edes voitaisi, toisen sopimuspuolen aikoessa olla täyttämättä sitoumustaan, vedota hallitukseen. Keskustelkaapa jonkun kauppa-asioista käsittävän kanssa, niin kuulette, että päivittäisin rahamiesten kesken solmitut liikesopimukset olisivat vallan mahdottomia, elleivät ne perustuisi molemminpuoliseen luottamukseen. Tottumus olla syömättä sanaansa, luottonsa säilyttämistoivo riittää täydelleen tämän suhteellisen rehellisyyden takeeksi.

Sellainenkin henkilö, joka pienimmättä tunnontuskatta myrkyttää korein nimilapuin kaunistetulla, terveydelle vaarallisella aineella ostajakuntaansa, tahtoo säilyttää sitoumustensa täyttämiskunnian tahrattomana. Mutta kun tämä suhteellinen siveystunne on voinut kehittyä meidän nykyisissäkin olosuhteissamme, jolloin rikastumisen toivo on ainoana päämääränä ja kannustajana — ettekö usko sen sitten vielä voimistuvan, kun toisten työn tulosten anastaminen ei enää ole yhteiskunnan pohjana?

Toinen ilmeinen, sukupolveamme erikoisesti kuvaava piirre puhuu yhä paremmin aatteittemme eduksi. Tarkoitamme yhtämittaista toimialojen lisääntymistä, joiden syntymisestä meidän on kiitettävä yksityistä aloitetta ja monenmoisten riippumattomien ryhmien suunnatonta enentymistä. Käsittelemme sitä laajemmin »Vapaa sopimus» nimisessä luvussa. Riittäköön tällä erää vain mainita nuo tosiseikat niin lukuisiksi ja niin tavallisiksi, että ne ovat yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon varsinaisena olemuksena, vaikka sosialistit ja valtiolliset kynäilijät eivät sitä oivalla, vaan mieluummin puhuvat meille alati hallituksen toimista.

Nämä suunnattomasti vaihtelevat riippumattomat järjestöt ovat niin luonnollinen ilmiö, ne kasvavat niin nopeasti ja ryhmittyvät niin ripeästi, ne ovat niin ehdoton sivistyneen ihmisen yhä lisääntyvän tarpeen tulos ja korvaavat vihdoin niin edullisesti hallituksen välimiehisyyden, että meidän on tunnustettava ne yhä tärkeämmäksi tekijäksi yhteiskuntien elämässä.

Se, etteivät ne leviä vielä kaikkiin elämän oloihin, johtuu siitä, että työläisen köyhyys, nykyisen yhteiskunnan luokkajako, pääoman yksityinen huostaanotto ja valtio luovat niille ylitsepääsemättömän esteen. Murtakaa nuo esteet — ja te saatte nähdä niiden täyttävän sivistyneiden ihmisten suunnattomat toimialat!

Viimeisten viidenkymmenen vuoden historia on antanut meille elävän todisteen siitä, miten kyvytön eduskunnallinen hallitus on suorittamaan sen harteille kasaantuneita tehtäviä. Jolloinkin vielä juteltaneen yhdeksännentoista vuosisadan olleen sen ajan, jolloin parlamentarismi meni myttyyn.

Tämä kyvyttömyys onkin niin ilmeinen, parlamentarismin puutteet ja eduskunnallisen periaatteen perusviat niin silmäänpistävät, ettei harvain, näitä asioita arvotelleiden ajattelijain — esim. J. S. Millin ja Leverdayn — tarvinnut muuta kuin tulkita yleistä tyytymättömyyttä kirjallisesti. Ja eiköhän todellakaan tajuttaisi, miten mieletöntä olisi haalia kokoon kourallinen miehiä ja haastella heille. »Laittakaa, vaikkette osaisikaan, meille kaikkinaisiin elämämme oloihin lakeja!» Aletaan oivaltaa, että enemmistöjen hallitus on samaa kuin antaa kaikki maan asiat enemmistön muodostaville, toisin sanoen valtiopäivillä ja vaalikokouksissa esiintyvälle »vaalikarjalle», sanalla sanoen niille, joilla ei ole omaa mielipidettä. Ihmiskunta hakee ja on jo löytämäisillään uusia uria.

Kansainvälinen postiliitto, rautatieyhtiöt ja oppineiden seurat ovat esimerkkeinämme, millä tavoin lain sijalle soveltuvien vapaiden sopimuksien asia ratkaistaan.

Nyt, kun maailman kaikilla kulmilla olevat ryhmät mielivät erinäisin tarkoituksin yhtyä, eivät ne muodosta enää mitään kaikkikykyistä kansainvälistä edustajaparlamenttia ja sano sille: »hyväksykää lakeja, me tottelemme». Kun ei sovittane suorastaan eikä kirjallisesti, valitaan ratkaistavasta asiasta selvillä olevia valtuutettuja ja huomautetaan heille: »Koettakaa sopia tästä asiasta ja palatkaa — ei lait taskussanne, vaan sopimusehdotus, jonka me joko hyväksymme tai hylkäämme.»

Siten menettelevät huomauttavat, jo kaikkialla Euroopassa ja Yhdysvalloissa olevat teollisuusyhtiöt, oppineiden seurat ja monenmoiset yhdistykset. Ja niin vapautuneen yhteiskunnankin on meneteltävä. Yhteiskunnan on ihan mahdoton takaisinvaltausta toteuttaakseen järjestäytyä parlamentaarisen eduskuntalaitoksen periaatteen pohjalle. Orjuudelle perustettu yhteiskunta voi sopia yhteen yksinvallan kanssa, ja palkkatyöhön ja joukkojen nylkemiseen nojautuva yhteiskunta voi tulla toimeen parlamentarismin kanssa. Mutta vapaan, yhteistä omaisuutta haltuunsa ottavan yhteiskunnan on oivallettava riippumattomassa liittoutumisessa uusi, historian uudelle taloudelliselle ajanjaksolle sopiva järjestelmä.

Jokainen taloudellinen ajanjakso vastaa poliittista jaksoa ja mahdotontahan olisi kajota omaisuuksiin, ellei samalla saataisi uutta valtiollisen elämän muotoa.

 No.20725

File: 1524818677131-0.jpg (79,34 KB, 620x405, japan-communist-party-masc….jpg) ImgOps Exif Google iqdb

File: 1524818677131-1.jpg (82,53 KB, 620x420, japan-communist-party-masc….jpg) ImgOps Exif Google iqdb

Japanin kommunistinen puolue on nyt myös animepuolue

http://www.japantrends.com/japan-communist-party-mascot-kawaii-cute-character-kakusan/


The cast of eight mascots include Otento-sun, a sun who is fighting nuclear power, a purse called Gamagucchan who looks after tax reduction for ordinary households, Shiisa, an Okinawan lion dog (shisa) in charge of the issue of US bases in Okinawa, and Kakusan (“proliferation”), the leader.


The characters were used as part of the campaigning for the recent election and communist cosplay could be seen around Japan, with supporters dressed up as the characters. The idea is to make politics easier to understand and engage potential voters via digital media. (The recent elections also marked the first time that candidates were allowed to use the Internet in campaigning, indicating the things are gradually changing.) Before scoffing, we should remember that the turnout for the recent Upper House election fell several percent — so anything that raises the profile of genuine politics can’t be a bad thing.

 No.20726

File: 1524818847660.jpg (165,9 KB, 774x1032, japanese_communist_party_p….jpg) ImgOps Exif Google iqdb

jos joku pyytäisi japanilaisia kommunisteja piirtämään OC-propagandaa Suomen kommunistisille puolueille, niissä todennäköisesti näkyisi muumeja

mutta tässä noita edellä mainittuja hahmoja

 No.20748

File: 1526120563579.jpg (61,5 KB, 599x601, e8214498.jpg) ImgOps Exif Google iqdb

Naiset, jotka olivat mukana CNT:ssä ja FAI:ssa (Iberian anarkistiliitto), perustivat Mujeres Libres -ryhmän pyrkimyksenään vapautus “kolminkertaisesta orjuudesta: orjuudesta tietämättöminä, naisina ja tuottajina“. Mujeres Libres -järjestö kesti koossa vain kolme vuotta, kun Francon voitto murskasi kaiken toivon yhteiskunnallisesta muutoksesta. Mutta vuoteen 1939 mennessä järjestöön oli liittynyt yli 27 000 naista, kaikkiaan 147 ryhmään joka puolelle tasavaltalaista Espanjaa.

Toisin kuin monet sosialistit, jotka käsittelivät luokkasuhteita yksinkertaisilla termeillä, anarkistisessa vallankumousliikkeessä tärkeinä luokkayhteiskuntaan liittyvinä ongelmina on aina pidetty hierarkian ja muodollisen auktoriteetin ongelmia. Niinpä anarkistinen ajattelu on kyennyt näkemään sorron eri muodot – rodullisen ja seksuaalisen – liittyneinä taloudellisiin suhteisiin.

Jo vuonna 1872 Espanjan anarkistikonferenssi päätti, että naisten tulisi olla täysin tasavertaisia miesten kanssa niin kotona kuin työpaikallakin. Tämä positiivinen suhtautuminen naisten vapautukseen toimi kuitenkin vain teoreettisella tasolla: niin Espanjassa kuin muuallakin monet anarkistit suhtautuivat asiaan siten, että naisten emansipaatio naisina oli toissijaista suhteessa työväenluokan emansipaatioon – ja jotain, joka ratkeaisi itsestään kun naiset integroituisivat palkkatyöhön tai sitten “tulevassa vallankumouksessa“.

Lola Iturbe, josta tuli Mujeres Libresin johtava aktivisti, kirjoitti artikkelissaan “Anarkistinen kommunismi vapauttaa naisen“ seuraavasti: “Vain anarkistinen kommunismi voi antaa ratkaisun naisemansipaation kysymykseen. Yksityisomaisuuden hävittämisen myötä tekopyhä moraalisuus väistyy ja meistä tulee vapaita … Me saamme kokea rakkautta, jossa mielihaluillamme on täydellinen vapaus, jossa kunnioitetaan rakkauden ja seksuaalielämän kaikkia eri muotoja.“ Tämä kuulosti hienolta tuohon aikaan, mutta jätti myös monia kysymyksiä vaille vastausta. Espanjassa vallitsi jyrkkä työnjako eri sukupuolten välillä. Miten naiset osallistuisivat? Lakkauttaisiko uusi yhteiskunta automaattisesti sukupuolten välisen työnjaon? Vai jäisikö se ennalleen, ja pyrittäisiinkin “erilaiseen, mutta tasavertaiseen“ asemaan naisina?

Katolinen kirkko dominoi espanjalaista yhteiskuntaa 1930-luvulle asti ja yhteiskunta jakautui jyrkästi kahtia sukupuolen mukaan. Yleensä miehet ja naiset olivat pakotettuja pysyttäytymään pelkästään oman sukupuolensa seurassa. Alistettu taloudellinen ja kulttuurinen asema koski kipeämmin naisiin kuin miehiin. Esimerkiksi lukutaidottomuus oli yleisempää naisten keskuudessa ja palkkatyössä olevilla naisilla oli paitsi alhaisimmat palkat myös huonoimmat työskentelyolosuhteet. Jossakin määrin anarkistiliike yritti vastata näihin ongelmiin perustamalla lukuisia kulttuurikeskuksia (ateneos), joissa annettiin koulutusta ja valistusta. Ateneos-keskukset olivat erityisen tärkeitä naisille, heidän pyrkimyksilleen taistella lukutaidottomuutta vastaan sekä pyrkimyksille kohottaa naisten itseluottamusta. Kuitenkin naisia, jotka ilmaisivat itseään miesten keskuudessa ateneos-keskuksissa tai anarkistisessa liikkeessä yleensä, ylenkatsottiin yleisesti.


Naisten oma organisoituminen

Vuonna 1933 Madridissa eräät anarkistinaiset lähettivät naisille kirjeitä, joissa kerrottiin naisjärjestön perustamisesta ja kysyttiin mihin asioihin olisi syytä puuttua. Kirjekampanja sai laajan ja innostuneen vastaanoton. Samanaikaisesti CNT:ssä toimivat naiset olivat huolestuneet naisjäsenten määrän laskemisesta Madridissa, jossa sentään tuhannet naiset työskentelivät tekstiiliteollisuudessa. Nämä kaksi edellä mainittua naisryhmää yhdistyivät ja perustivat Mujeres Libresin. He eivät käyttäneet termiä feminismi, eivätkä useimmat heistä olleet koskaan sitä sanaa kuulleetkaan. Ne, jotka olivat feminismi-sanan kuulleet, yhdistivät sen negatiivisessa mielessä naisten äänioikeustaisteluun ja pyrkimyksiin päästä tiettyihin virkoihin. Työväenluokkaisina naisina he eivät pitäneet sellaisia pyrkimyksiä olennaisina kysymyksinä – tai näkivät ne jopa vastakkaisina omille tavoitteilleen.

Mujeres Libres esitti seuraavia syitä itsenäiselle järjestäytymiselleen. Ensinnäkin naisilta puuttui itseluottamusta. Toisekseen osallistuessaan yhteiseen taisteluun naiset joutuivat kohtaamaan miesten vastustusta. Eräs naisista sanoi: “Minusta on aina tuntunut siltä, että naisten täytyy vapautua. Että taistelumme on ollut – ja on – enemmän kuin vain taistelua kapitalismia vastaan… Me puhuimme siitä usein – sanoimme, että taistelu ei tapahdu pelkästään tehtaissa, tai kaduilla, tai ateneos-keskuksissa. Että taistelun täytyy ulottua kotiin asti. Pojat yleensä nauroivat meille kun puhuimme noista asioista. Ne väittivät, että taistelumme on yhteistä ja että meidän tulisi tehdä sitä yhdessä. Mutta minä sanoin, että se ei ole niin yksinkertaista. Meillä on tarve ilmaista itseämme sellaisina kuin olemme. Me emme yritä viedä teiltä mitään, vaan me haluamme kehittää itseämme ja vaatia meille meidän oikeuksiamme.“ Toinen aktivisti, Mercedes Comaposada, kertoi kokemuksistaan yritettyään opettaa CNT:n tukemaa oppiluokkaa Madridissa: “Opetus oli mahdotonta johtuen eräiden tovereiden asenteista. Sanotaan, että ‘naisten paikka on keittiössä tai sukkia parsimassa’. Opetuksesta ei tullut mitään. Naiset uskalsivat sanoa tuskin sanaakaan sellaisessa tilanteessa.“

Tällaiset kokemukset – ja niitä on paljon – johtivat anarkistinaiset niihin keskusteluihin, joiden tuloksena Mujeres Libres perustettiin. Toisaalta naisten osallistuminen ateneos-keskuksiin, CNT:hen, FAI:hin ja nuorisoliikkeeseen oli antanut naisille itseluottamusta ja kykyä, poliittisen koulutuksen kautta. Toisaalta miesten asenne näissä elimissä osoitti, että tarvittiin naisille erillisiä organisaatioita, jotta naiset voisivat nousta täysiarvoisiksi jäseniksi anarkistiliikkeessä. Kuten Lola Iturbe huomautti anarkistilehti Tierra y Libertad’issa: “Kaikki nuo compañerot (herratoverit), riippumatta siitä miten radikaaleja he ovat kahviloissa, liitoissa ja yhteisissä ryhmissä, riisuvat naisvapautuksen kaavun yltään astuessaan kotinsa ovesta sisään. Kotona he kohtelevat conpañeraansa (naistoveriaan) aivan kuten kuka tahansa ‘aviomies’.“ Eräs nuori nainen kertoi, että anarkistinuorten kokouksissa pojat nauroivat tytöille jo ennenkuin tytöt edes sanoivat mitään!

Mujeres Libres ryhtyi toimeen heti perustamisensa jälkeen. Naiset käynnistivät valtavan lukutaitokampanjan, johon sisältyivät säännölliset opetukset kaikissa niissä kaupungeissa ja kylissä, joissa oli Mujeres Libres -ryhmiä. Kaupunkeihin perustettiin suuria keskuksia, joissa järjestettiin lukutaitokursseja sekä kursseja konekirjoituksessa, pikakirjoituksessa, sairaanhoidossa ja lastenhoidossa (sairaanhoito oli yleisesti nunnien ja miespuolisten hoitajien käsissä), sähkötekniikassa, mekaniikassa ja putkitöissä. Viikottain pidettiin yleiskokouksia. Kuten eräs aktivisti totesi: “Me rohkaisimme naisia huolehtimaan asioista, rohkaisimme heitä osallistumaan.“

Mujeres Libres työskenteli yhteistyössä CNT:n kanssa silloin, kun kyse oli naisten alipalkkauksesta tai samapalkkaisuustaistelusta. Vallankumouksen aikana samapalkkaisuutta toteutettiin käytännössä, mutta rajoitetusta. Arviolta puolet kollektiiveista maksoi saman palkan naisille ja miehille. Mujeres Libres -ryhmiä nousi moniin tehtaisiin, ja maaseudulla Mujeres Libres sponsoroi koulutusohjelmia aina ensiavusta karjankasvatuksen jatkokursseihin. Mujeres Libres kannatti ja tuki lastenhoitomahdollisuuksia asuntoalueilla ja työpaikoilla, jotta naiset pääsisivät kodin kahleista irti. Barcelonassa luotiin kiertävä lastenhoitajien ryhmä, joka piti huolta siitä, että naiset pääsivät osallistumaan kursseille ja poliittisiin kokouksiin.


Ongelmia

Huolimatta näistä saavutuksistaan Mujeres Libres ei juuri kiinnittänyt huomiota sukupuolten väliseen työnjakoon tai miesten ja naisten tyypittämiseen sopiviksi tietynlaisiin työtehtäviin. Avioliitto, jota jo pitkään oli anarkistiliikkeessä pidetty pahana, hylättiin ja tilalle esitettiin keskinäistä sopimusta. Mujeres Libres otti voimakkaan kannan prostituutioon, järjestäen harjaannuskursseja naisille, jotka halusivat muunlaista palkkatyötä. Mercedes Comaposadan mukaan yksi vallankumouksen tehtävistä oli muuttaa miehet ja naiset; ja miesten taas oli mahdotonta muuttaa elämäänsä niin kauan kuin he pitivät osaa ihmisistä prostituutiossa. “Niin kauan kuin yhtäkään naista pidetään objektina ja estetään häntä kehittämästä persoonallisuuttaan, niin kauan prostituutio säilyy.“ Ehkäisymenetelmistä tiedottamista pidettiin tärkeänä tehtävänä ja Mujeres Libres levittikin tietoa julkaisujensa ja kurssiensa kautta.

Temma Kaplan väittää teoksessaan Mujeres Libresistä, että naiset alistivat omat erityisvaatimuksensa yhteisille pyrkimyksille voittaa sota fasismia vastaan. Minun mielestäni tämä oli yleinen ongelma Espanjan anarkistiliikkeessä: sodan voittaminen ohitti yhteiskunnallisen vallankumouksen. Kaplan väittää, että juuri tästä syystä naisten asema olisi tuskin paljon muuttunut, vaikka anarkistit olisivatkin voittaneet sodan. Hän näyttää asennoituvan pessimistisesti espanjalaisanarkistien haluun muuttaa sukupuolirooleja. Minä taas luulen, että vanhat arvot kyseenalaistavan liikkeen kehitys olisi tehnyt muutoksen mahdolliseksi. Mutta kuten Liz Willis huomauttaa Mujeres Libresistä: “Anarkisteille luonteenomainen sekoitus korkealentoista retoriikkaa, luonnosmaista teoriaa ja panostamista käytännön toimintaan ei sopinut yhteen kovan poliittisen todellisuuden vaatimusten kanssa, huolimatta todellisista saavutuksista, joita ryhmä toteutti vaikeissa olosuhteissa.“

Naisten erityistä järjestäytymistä ajateltaessa mieleen tulevat yleensä vuosisadan vaihteen suffragettiliike sekä 1970-luvun naisten vapautusliikkeet. Näiden välissä oli 27 000 naisen organisaatio, joka liitti naisten sorron anarkistiseen politiikkaan. Tämä organisaatio on ollut historialta piilossa: jopa naisten kirjoittamissa historiankirjoissa on liike jätetty huomioimatta (esimerkiksi Sheila Rowbotham ei mainitse sitä kirjassaan “Women, Resistance and Revolution“). Mujeres Libresin tarina osoittaa, että on terve kehittää sellainen vallankumouksellinen näkökulma, jossa naisten vapautus on keskeinen komponentti. Tietyssä määrin asiat ovat muuttuneet naisten kannalta noista ajoista, joskin ehkä vain Länsi-Euroopan teollistuneissa maissa. Anarkistiliikkeessä miehet eivät enää pääse kuin koira veräjästä, ja toivoa sopii, etteivät he enää haluaisikaan. Mutta naisten vapautusta ei voida alistaa hämärälle “yhteiskunnalliselle vallankumoukselle“. Muuten vallankumouksesta tulee vain osittainen, riittämätön ja kutistettu.


Suositeltavaa kirjallisuutta:
Willis, Liz: Women in the Spanish Revolution. Solidarity pamphlet.
Ackelsberg, Martha A.: Free Women of Spain. Indiana University Press.

Artikkeli (Women in the Spanish Revolution) on julkaistu ORGANISE! -lehden numerossa 32/1993, ss. 8-9. Artikkelin kirjoittajaa ei ole mainittu.

 No.20760

File: 1526889582546.jpg (46,34 KB, 720x781, 18952697_1098166850283558_….jpg) ImgOps Exif Google iqdb

Nykyään tuntuu anarkismin nimikkeen alla operoivan varsin kirjava kattaus porukkaa. Itseni on vaikea löytää aatteellisia yhtymäkohtia äärimmäiseen individualismiin ja stirnerilaiseen egoismiin. Mielestäni myös itsetarkoituksellinen järjestäytymättömyys, haluttomuus sopia yhteisistä toimista (koska anarkia) ja muodollisia, matalan osallistumiskynnyksen järjestäytymismallien automaattinen vastustaminen on ongelmallista. Tuollainen halu/pyrkimys mystisten yksilöiden hahmottomaan kaaokseen - johtaa yleensä kovaäänisten ja iso-egoisten jyräämään “skeneen” - "me tehdään mitä halutaan - vitut teistä" asenteella toteutetut aktiot ei ole solidaarisuutta, vaan pahimmillaan itsekeskeinen toisten kamppailun kaappaaminen omien kumousfiilisten välineeksi. Ongelmalliselta on myös tapahtumien järjestely salaseuramaiseen tapaan tuttujen kesken, ikäänkuin sisäpiirin projektina. Kuinka halukkaat toverit voivat tuoda omaa panostaan projektiin, kun ei ole tahoa johon ottaa yhteyttä? Ainakin Helsingin Anarkistien vappumarssin suunnittelu saisi olla avoimen vappukomitean organisoima. Eikö anarkismiin kuulu aktiivien mahdollisuus osallistua toiminnan suunnitteluun, rakentamiseen ja viestintään? Sisäpiiriläisen salaseuran organisoimiin tilaisuuksiin suurimmalle osalle anarkistisen liikkeen militanteista jätetään ainoastaan ikäänkuin kuluttajan rooli – passiivinen mukaantulo ilman tietoa suunnitelmista tai mahdollisuutta esimerkiksi iskulauseiden yms. kehittämiseen.

Kropotkinin, Malatestan, Goldmanin , Berkmanin, suurten anarkististen joukkoliikkeiden edustamista aatteista tuo (nihilisminkin nimissä esitetty) ylimielinen kumoussissileikki ja sodanjulistukset työläisten autoille on kaukana. Anti-autoritaarisuus viittaa kai siihen, että hierarkiat ja eriarvoisuus pyritään purkamaan - päätöksenteko suoralla demokratialla tarkoittaa suoraa osallistumista kaikkien asiaan liittyvien kanssa, siis yhdessä. Moderni anarkistinen liikehdintä on poikinut varsin toimivaksi koettuja kokouskäytäntöjä, anarkistien ylläpitämät projektit pyritään luomaan turvallisiksi osallistua - jokaisella on mahdollisuus puhua, alistava ja uhkaileva tai vähättelevä tms. rasistinen seksistinen ym. sortava käytös on pannassa - kaikki tämä luo tasa-arvoa ja mahdollistaa laumaeläimen nimeltä ihminen - luoda yhteiskuntaa joka olisi sekä aidosti demokraattinen, että tasa-arvoinen. Sosialismin ja työväen itsehallinnollisuuden kokeilut eivät onnistu ilman vallan hajauttamista - ja kääntämistä alhaalta ylöspäin virtaavaksi. Hierarkiset rakenteet “hallinnossa” johtavat myös taloudelliseen hierarkiaan ja toisin päin – omistuksen ja varannon jakautuminen epätasaisesti väkisinkin luo hierarkiaa. Yhteinen planeetta, jonka rajalliset voimavarat ja elämän jatkumisen mahdollistaminen on otettava huomioon – kuinka organisoida touhu parhain päin? Kun aletaan suunnitella yhteiskunnnan pyörittämistä, puhutaan myös tuotannosta ja jakelusta. Ruokahuolto ja terveyspalvelut ja perus-infra eivät hoidu “epämuodollisesti” vasaralla ja sytytyspaloilla.

Eli kun anarkia on järjestystä ja hallinto on kaaosta., täytyy anarkian olla sääntöjä! Yhdessä sovittuja, kaikkien itsemääräämisoikeutta ja koskemattomuutta tukevia sopimuksia. Anarkismi on järjestäytymistä, järjestäytymällä hallitut ja vaurauden työpanoksellaan luoneet (työläiset) sekä autoritaarisen järjestelmän syrjään työntämät ihmiset pystyvät todella voimaantumaan. Järjestäytyminen mahdollistaa kamppailujen kehittymisen, se on koulu yhdessä tekemiseen ja keskinäiseen kunnioitukseen. Järjestäytymällä anti-autiritaarisesti yhteiskunnallisiin kamppailuihin luodaan jo vapaan tilan saarekkeita. Anarkismin aatefilosofiaan jo perusarvoina kuuluu ehdoton rasismin, seksismin – siis syrjinnän hävittäminen. Anarkismin esiintuomiseksi rakentavat toverit ympäri maailmaa vapaita yhteisöjä, työläisiä järjestäviä syndikalistisia liittoja, vapaudellisen kirjallisuuden julkaisuun keskittyviä painoja.

Tämmöiseksi minä käsitän anarkismin; minulle se on pohja tai aatteellinen tukiranka rakentaa ja luoda uutta ja mielekkäämpää maailmaa. Parhaimmillaan anarkistinen liike tarjoaa heti - tässä ja nyt - mukaan lähtevälle tilan hengittää vapaasti ja omana itsenään (oikeus identiteettinsä määrittämiseen vapaasti – normilokeroista vapaa tila) ja kykenee myös rakentamaan.. Vallankumous – sitä tehdään eri asteisesti jatkuvasti ympäri maailmaa. Sitä on ruokaosuuskunnan pyörittäminen, sitä voi olla solidaarisuustyö, sitä edustaa Rojavan taistelu fundamentalistisia kiihkoilijoita ja ympärillä vaanivaa vanhaa patrarkaattista taantumusta vastaan, sitä voisi olla laajan protestiliikkeen organisoiminen kurjistuspolitiikkaa ja muuta porvariston offensiivia torjumaan ( juuri näitä kiky, heikennykset peruspalveluihin ja tulonsiirrot siirrot rikkaalle yläluokalle. )Vallankumous ei ole itseisarvo – itseisarvo on mitä tavoitellaan ja mihin päädytään sillä vallankumouksella. Itsehallinnollisen ja vapaaseen yhteiskuntaelämään johtava vallankumous vaatii niiden samojen periaatteiden mukaan elävää liikettä. Tuo liike tai sen osaset pyrkivät rakentamaan hetkeen ja taisteluun sopivimmat taktiikat. Vallankumous on joskus, hetkittäin toiminnallista, vanhaa tai haitallista hävittävää, mutta se on useimmiten paljon muuta, yhteisiä kokemuksia, oppimista ja (pahimmillaan myös sitkeää kokoustamista). En innostu työväenluokan aseista riisuvasta pasifistisesta ajatuksesta. Se on autoritaarinen näkemys, joka jättää väkivallan järjestelmän rakkikoirien monopoliksi. Mutta taistelun “aseellisuus” tai väkivaltaisuus eivät voi olla tavoitteita. Olosuhteet määrittävät keinot. Anarkistit eivät kamppaile toisten "edestä". Emme pyri olemaan leninistinen kaikkitietävä ja valaistunut etujoukko, joka tulee ulkoapäin pakottamaan omaa “vapauttaan”. Ihmiset vapauttavat itse itsensä – omalla taistelullaan. Sen onnistuminen edellyttää joukkoliikettä – kollektiivista taistelua. Siksi on tärkeää myös tuoda ohjelmaamme kuulluksi. Anarkismin popularisoiminen on hyvä idea. Kun kiinnostus on herätetty luotan “tuotteen” (idean) vetovoimaan, ja vielä jos meiltä löytyy konkreettinen taho, mitä lähestyä on kaikki mahdollista. Halua muutokseen löytyy.

Piittaamaton sisisiryhmä-larppaus toiminnan itsensä vuoksi ei vain johda mihinkään. Tarkoitan näitä helppojen kohteiden tuhotöitä “vallankumousfiilareiden” vuoksi – sitten lisätään keitokseen haluttomuus / kyvyttömyys itsekritiikkiin valittujen toimintatapojen ja kohteiden suhteen ja ranskankermana keiton päälle itsetarkoituksellisen jyrkät ja jo siksi propagandistisessa mielessä järjettömät “tunnustus-kommunikeat”. Lopputulos on valitettavasti jopa koominen. Yleistä ennakkoluuloa anarkisteista sekopäisinä riehujina tuo vahvistaa.

Yleensä maanalaisten iskuryhmien kaltaisten toimijoiden ideana on ollut iskeä esimerkiksi symboliseen kohteeseen. Sen on haluttu yleensä edustavan selkeästi, jotain mielellään yleisesti inhottua tms. Jos iskun /sabotaasin kohde on ymmärretty ja iskun toteutus on ollut sopivassa suhteessa tilanteeseen ja mukaan tulee selkeä ja analyyttinen kommunikea, jossa motiivit ja tavoitteet tuodaan julki – on hyvinkin mahdollista saavuttaa symbolisella iskulla jotain. Tällaisia tavoitteita ainakin Kanadalaisilla Vancouverin aktiiveilla oli, kun he iskivät ohjusjärjestelmiä rakentavaa tehdasta vastaan ja polttivat lapsipornoon ja väkivaltapornoon erikoistuneen sexshopin. Vancouveri viisikko jäi kiinni ja istui pitkät tuomiot. On vaikea arvioida heidän toimiensa tuloksellisuutta, mutta tiedän Littonin (risteilyohjuksia valmistava tehdas) iskun saaneen laajasti ymmärrystä aikanaan. Joskus taas on syytä puolustaa itseään ja heikompia ja yksinkertaisesti pysäyttää vaaraa tai uhkaa aiheuttava asia. Sellainen suora toiminta ei välttämättä tarvitse vastuunottojulistuksia, julkisuutta. Asia hoituu ja sillä selvä. Mutta usko, että pienehkön porukan harjoittama esimerkiksi maalipommien heittely, liikeiden fönarien hajottaminen vasaroilla ym pienimuotoinen ilkivalta edes massiivisesti laajemmin toteutettuna olisi merkittävää työtä eteenpäin, tai että se horjuttaisi jotenkin järjestelmää on järjetön. Voimaantumisen kokemus jälleen sille vasaran kanssa mielenosoituksen sisällä puikkelehtivalle kommandopipo-insurrektionalistille. Riittääkö se? Itse olen havainnut näiden taktiikoiden johtaneen (vappuna) huuteluun ja vähemmän rakentavaan keskusteluun mielenosoituskäytännöistä – kesken marssin - (marssin sisällä käyty huutaminen ja riitely antaa aika nolon kuvan touhuistamme) Taas kerran itsetarkoituksellinen pyrkimys näihin sirpaleisiin vieraannuttaa mukaan tulleita sen sijaan, että rakentaisi siltaa mukaan kamppailuihin. Jälleen kerran odottaisin symbolisen toiminnan olevan miettitty niin, että symboliikka on itsestään selvää. Työväen Vappumarssin perinne esimerkiksi ei minun mielestäni ole paras paikka ikkunavihalle. Kuitenkin juuri anarkisteille Vappu ja sen vietto on tärkeä! Ja ne hajonneet fönarit, en minä niitä sure, mutta kun suurin osa kustannuksista katetaan kiinteistöjen vakuutuksista, ikkunafirmojen työntekijöillä toki riittää ylityötunteja ja kapitalismi pyörii. Siksihän porvaristo ja pääomavalta käy mielellään pieniä sotia. Kaikki mikä tuhotaan, rakennetaan uudelleen. Markkinat vetää ja raha liikkuu – kelatkaa vaikka toisen maailmansodan jälkeisiä “talousihmeitä”…

Loppuyhteenvetona: Jos halutaan saavuttaa jotain hienoa ja kasvaa liikkeenä siksi voimaksi, johon luokkamme ihmiset tarttuvat ottaakseen lopulta sen mikä heille kuuluu, on kaikessa toiminnassa hyvä miettiä, mitä sillä halutaan saavuttaa, millaisella taktiikalla tulee parhaat tulokset ja kuinka tiedostavat vallankumoukselliset pääsevät ulos “alakulttuuri-lahko-kuplastaan” eli kommunikaatio… Anarkismi (tai ainakin se libertaari-kommunistinen ohjelma jota halusi toteuttaa mm. makhnon kapina-armeija ja Katalonian hetken hengittänyt työväenvalta) on parasta mitä maailmankatsomuksellisella puolella on tarjolla.

Järjestäytyneestä anarkismista kiinnostuneille ehdottaisin Alustaan tutustumista. Olisi hyvä kerätä voimavaroja yhteen ja saada jotain aikaiseksi. Anti-autoritaarislle liikehdinnälle asialistan kärjessä on myös anarkosyndikalismin esilletuonnin, sen modernisointi ja maahamme soveltuvan ohjelman rakentaminen. Ammattiosastot, työpaikat ja liittojen syvissä riveissä tarvitaan anarkosyndikalismia – raikkaita uusia ajatuksia puoluevallan ohittamisesta ja jäsenistövallan ja yhteiskunnallisemman otteen tuomisesta ay-liikkeeseen.

Toivon kampanjointia sosiaalisten kysymysten ympärillä – esim. asunnottomuuden ja elinkustannusten kohtuuttomuuden esilletuontiin. Olisi hyvä käynnistää kaupunginosa-lähiö-asuinalueliikkeitä… Niiden kautta asukkaat lähiöissään saisivat työkalun pohtia lähialueensa ongelmia ja ratkaisuja. Yhteisöllisyyden vahvistuminen ja rakenne hoitaa vaikka soppajakelua yhteiskunnan tukien leikkausten jäljiltä voisi olla yksi tie ihmisten taisteluun. Anarkistit voivat olla esimerkkejä, lähteä aktiivisesti puuhaamaan yhdistystoimintaa, opastaa hyvien päätöksentekojärjestelmien pariin ja osallistua itse tasavertaisina toimijoina.

Ja varmasti löytyy satoja vielä parempia ideoita – niitähän löydämme kun ryhdymme yhdessä miettimään…

Horke

PS. Minä EN tosiaankaan halua vittuilla millekään taholle! On vain ristiriitaista käydä keskustelua anarkistisen “skenen” suunnasta, kun lähtökohdat ovat noin kaukana toisistaan. Ja ihan oikeasti – skenestä on päästävä eteenpäin -kohti liikettä – skene kääntyy sisäänpäin… Unohdetaanko siis “pakkotoveruus”, eikö Suvi Auvinen saa tehdä hyvää julkisuustyötään – eihän hän esimerkiksi “kapinallisen” anarkismin toimijoiden suilla ole edes yrittänyt puhua. Ihan omallaan. Anarkismin huomioarvo on noussut. Olisi outoa jos “individualismin” nimiin vannovat toimijat nyt haluaisivat rajoittaa meitä (perinteisemmän) anarkistisen liiikken rakentamisesta ja näkemyksiemme esittelystä. Aika autoritaarista?



Poista Viesti [ ]
[Takaisin][Takaisin ylös]
[ Etusivu ] [ /Ukko ] [ b / flode / a / it / g / m / me / n / ak / art / pol / h / fap / t / fit / nom / hikky / he / evo / velho / epic / meta / 2018 ] [ /Bannerit / NChat / Etsi / Bannit ]