Klassisesti kyllä ja en/ei. Olen lapsuudesta asti tottunut olemaan yksin, naapurustossa oli samanikäisiä kavereita, mutta viimeistään yläasteella kaikki jäivät pois (pääsivät uusiin piireihin) ja niin ollen kaikenlainen normaali nuorisoelämä jäi osaltani kokematta kun alkoholihommatkaan eivät kiinnostaneet. Ystäviä eikä oikeastaan kavereitakaan ei siis juuri aikuisiällä ole ollut, muutamia myöhempien kouluvuosien luokkakavereita lukuunottamatta. Tai yksi kaveri on vielä, mutta siitäkään en ole kuullut mitään puoleen vuoteen, muutamaa viestittelyä lukuunottamatta. Sillä on oma elämä enkä viitsi häiritä enää. Ottaa sitten itse yhteyttä jos haluaa. En ole katkera, sillä eihän minulla ole oikeasti mitään tarjottavaa siinä kaverisuhteessa. Kaverilla on vaimo ja muita parempia kavereita/ystäviä.
Töissä käyn myös siksi että saa olla ihmisten parissa. Vuosien saatossa olenkin oppinut melko normaaliksi ihmiseksi muiden ihmisten seurassa mutta ei minua oikein kiinnosta niiden seura vapaa-ajalla. Vanhassa työpaikassa oli yksi työkaveri jonka kanssa joskus käytiin paikallisilla kesämarkkinoilla tms. hahattelemassa jne. ja vieläkin joskus viestitellään(juorutaan) mutta en minä sitä ns. kaveriksi laske, en ole sitäkään nähnyt enää pariin vuoteen. Vanhempia tulee nähtyä ehkä kerran viikossa ja sisaruksiakin aika usein, veljenpoikaa tulee nähtyä viikottain kun se innostui kuntosalista ja käy siellä kerran viikossa kanssani, joskus viikonloppuisin tehdään sen kanssa töi_tä yms. Mutta ei siitäkään nyt ns. kaveriksi ole, ikäeroa kuitenkin yli 25 vuotta. Mutta on tuommoisen mopojonnenkin seura ihan virkistävää vaikka ei sitä joka päivä jaksaisi.
Mutta mitenkäs sitten illat ja viikonloput? Ei ole muuta kuin nyymärin ydet. Vanhemmiten olen oppinut enemmän en nyt ehkä nauttimaan, mutta sietämään elämää niin kaikki aika ei mene synkistelyyn mutta joskus vain olisi kovin mukavaa käydä siellä liikuntatunnillakin tai haltiapolkuja talsimassa jonkun toisen kanssa. Myös ihan perus arjen askareiden jakaminen jonkun toisen kanssa olisi kivaa. En kaipaa mitään seksivammahommia vaan ihan ihmisten seuraa, miehen tai naisen. (tottakai muhinointi hyvän mutsin kanssa kelpaisi) Mutta kun en ole oikeastaan koskaan osannut kavereidenhankkimistaitoja tai muitakaan niin tuskin sitä enää 40-kymppisenä tulee opeteltuakaan. Olisi vaan todella mukavaa ihan perus sellainen että esittelisi vaikka tätä kyläpahasta jonkulle toiselle ihmiselle, käveltäisiin ympäriinsä, voisin esitellä eri kaupunginosat, missä on mikäkin liike ja mistä kannattaa mihinkin oikaista. Olisi todella mukavaa vaan vaikka tehdä jonkun toisen kanssa ruokaprojektia tai käydä katsomassa kun toinen esittelisi homekolvausprojektiaan. Tai käydä ajelulla jossain suuressa kaupungissa jossain erikoiskaupassa. Mutta ei, mitään ei ole. Jos pitää vaikka muuttaa tms. kantoapua niin tarvii pyytä sisaruksia avuksi. Jos tarvin autoa tai autokyytiä niin pitää pyytä vanhempia avuksi.
Sellaisen jutun kerron tässä nyt postausluparikkomusriskinkin uhalla että töissä on tullut juteltua yhden mukavan mutsin kanssa ja puhelinnumeroitakin on tullut vaihdettua, mutta viestit on olleet sellaista "ostin tänään jäätelöä"-juttua mistä en osaa näin paskaläjänä vetää sen erityisempiä johtopäätöksiä. Yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia kyllä on, mutta en tosiaan tiedä onko tässä mahdollisuuksia ikinä mihinkään muuhun, sen enempää yksityiskohtiin menemättä. Sen verran olen oppinut elämän alkeita että en ole pakottamassa itseäni kun en halua olla mikään tunkeileva hyypiö. Vaikka ehkä sellainen aloite pitäisi ottaa, mistä vitusta minä tietäisin, enkä uskalla yrittää. Mitään riå-toimintaa ei ole siis tapahtunut. Viekää postauslupani jos siltä tuntuu ja vaikka tappakaa samalla.
Eli lähes sama tarina kuin aina ennenkin kun joku täällä tämmöistä kysyy, pitäisi varmaan tallentaa tämä ja postata aina uudestaan ettei menisi turhaan aikaa kirjoittamiseen. Kiitos kun luitte elämäntarinani kymmenettä kertaa. Ja piti lyhentää tekstiä kun merkkiraja tuli vastaan.
LP;EL: olen tottunut yksinoloon mutta kaveri kyllä kel